“Olenko tarpeeksi riippuvainen?” – Kun kyse ei ole päihteestä, vaan katkenneesta yhteydestä itseen
Tässä artikkelissa Tiina kertoo kokemustaan Riippuvuudesta raittiuteen -matkastaan
Ennen kuin lähdin mukaan Riippuvuudesta raittiuteen -palveluun, olin kirjoittanut päiväkirjaani lauseen: voinko enää ikinä tuntea iloa? Elämä ei näyttänyt ulospäin rikkinäiseltä. Minulla ei ollut päihderiippuvuutta enkä kokenut olevani “selkeästi riippuvainen” mistään aineesta. Silti sisällä oli jatkuva epämääräinen ahdistus ja tunne siitä, että jokin puuttuu.
Kun löysin palvelun, mietin pitkään, olenko edes oikeutettu tulemaan mukaan. Olin pohtinut, olenko “tarpeeksi riippuvainen”. Koska mitään konkreettista päihdeongelmaa ei ollut, tuntui oudolta hakea apua.
Juttelimme Susannan kanssa aiheesta ennen päätöstäni lähteä mukaan. Siinä puhelussa tuli kirkkaasti esiin yksi asia: ymmärsin kyllä teoriassa, mistä kaavani kumpuavat. Olin lukenut, käynyt terapiassa, analysoinut. Mutta kehollisuus puuttui. Ymmärrys ei muuttunut kokemukseksi. Tunteet jäivät ajattelun tasolle.
Se oli ratkaiseva oivallus.
Yhteys omiin tunteisiin oli katkennut
Taustalla oli työuupumuksia, miellyttämistä, rajojen puutetta ja epämääräistä ahdistusta, josta ei saanut kunnolla kiinni – ja mukana myös läheisriippuvaista käyttäytymistä.
Olin tottunut analysoimaan kaiken. Järkeilin tilanteet loppuun asti. Parisuhteessa loin mielessäni päätelmiä siitä, mitä toinen ajattelee tai mitä tapahtuu.
Se toi hallinnan tunnetta, mutta ei helpotusta.
Kyse oli yhteyden puutteesta – siitä, että olin menettänyt yhteyden omiin tunteisiini ja tarpeisiini. En osannut kuunnella kehoani. Työuupumus voi näyttää hyväksyttävältä oireelta, mutta taustalla voi olla sama mekanismi kuin riippuvuuksissa: jatkuva itsensä ylittäminen ja omien rajojen sivuuttaminen.
Kehon kautta takaisin itseen
Meditaatio- ja mindfulness-harjoitukset olivat aluksi haastavia. Ajattelin, etten osaa niitä. Luulin, että minun pitäisi saavuttaa tyhjä mieli tai jokin erityinen tila, jossa ajatukset katoavat. Vasta kun oivalsin, ettei tarkoitus ole onnistua vaan pysähtyä, jokin muuttui.
Lyhyet läsnäolon hetket – muutama minuutti sängyn laidalla aamulla, kävely ilman kuulokkeita, ohjattu meditaatio ennen nukkumaanmenoa – alkoivat palauttaa yhteyttä kehoon.
Pysähtymisen kautta aloin huomata, että kaikki ajatukseni eivät ole totta. Osa niistä on vanhoja tarinoita, jotka aktivoituvat tietyissä tilanteissa. Kun uskalsin sanoittaa tunteeni ääneen esimerkiksi parisuhteessa, huomasin usein, että pelkoni olivat pelkkiä oletuksia.
Maailma ei kaatunutkaan. Minua ei hylätty.
Se oli iso käänne.
Hyväksyminen ei ole luovuttamista
Prosessi ei ollut suoraviivainen. Välillä tuntui tulevan takapakkia. Välillä innostuin liikaa ja aloin suorittaa harjoituksia. Silloin piti pysähtyä uudelleen.
Hyväksyminen tarkoitti sitä, ettei kaikkea tarvitse korjata kerralla. Voi keskittyä yhteen asiaan. Voi olla itsensä puolella.
Aloin kysyä itseltäni: miten kohtelisin parasta ystävääni tässä tilanteessa? Voinko kohdella itseäni samalla tavalla?
Pienet muutokset arjessa
Muutos ei näyttänyt dramaattiselta, mutta se näkyi arjessa.
Osaan sanoittaa tunteitani kumppanille tavalla, jota en ennen uskaltanut. Riitatilanteet eivät jää enää pyörimään viikoiksi. Työpaikalla pidän paremmin kiinni rajoistani. En täytä jokaista hetkeä hälyllä tai sisällöllä, vaan annan itselleni tilaa olla.
Yhteys kehoon on vahvistunut. Huomaan nopeammin, milloin olen ylittämässä omat rajani.
En käytä enää energiaani niin paljon sen pohtimiseen, mitä muut minusta ajattelevat, jos ilmaisen mielipiteeni. Ajattelen, että omien tarpeiden ja tunteiden sanoittaminen kuuluu myös minulle sen sijaan, että tehtäväni olisi miellyttää ensin muita. Tämän harjoitteleminen on tuonut arkeeni tietynlaista varmuutta toimia vuorovaikutustilanteissa ja rauhaa olla itseni kanssa
Ilo ei ollut kadonnut
Suurin oivallus on ehkä tämä: ilo ei ollut kadonnut. Se oli hautautunut.
Kun aloin purkaa kerroksia – en vain ajattelemalla, vaan pysähtymällä ja tuntemalla – aloin jälleen tunnistaa itseni. Se osa minusta, joka joskus oli iloinen ja utelias, ei ollut hävinnyt. Se oli jäänyt selviytymisen alle.
Nyt voin sanoa: kyllä, voin tuntea iloa.