Törmään usein tällaisiin pohdintoihin omalla toipumisen tiellä tai muita auttaessani: Olenko edes toipumisen tiellä, kun tämä on niin hankalaa? Menenkö nyt takapakkia? Eikö tämän asian pitänyt olla jo käsitelty?
Tällaiset pohdinnat luovat lisää turhautumista ja epävarmuutta – mikä taas lisää haastavia tunteita ja vahvistaa ajatuksia siitä, että saatat olla matkalla ihan väärään suuntaan.
Kipu ja epämukavuus ovat täysin luonnollinen osa riippuvuuksista toipumista. Ne eivät ole merkki siitä, että teet asioita väärin – päinvastoin. Todennäköisesti teet asioita juuri oikein. Kohtaat sitä haastavuutta, jonka riippuvuutesi on piilottanut alleen.
Toipuminen ei ole kuitenkaan kärsimyskilpailu. Vanhan viisauden sanoin ”Kipu kuuluu elämään. Kärsimys on vapaaehtoista.”
Joskus jäämme jumiin elämän epämukavuuteen. Sekin on ymmärrettävää, koska tuo tunneilmasto on meille todennäköisesti tuttua. On helpompi olla kärsivä uhri kuin astua niihin saappaisiin, jotka ovat uhriuden tuolla puolen.
Hyvä merkki siitä, että on jäänyt jumiin, on se, että toistaa samoja käyttäytymismalleja uudestaan ja uudestaan – ilman halua tehdä asioille oikeasti mitään.
Tässä siis itselleni tärkein muistutus siitä, että olen oikealla tiellä, vaikka siltä ei tunnu: luotan prosessiin ja teen toimenpiteitä sekä henkisen että fyysisen hyvinvointini eteen: meditoin, käyn vertaistukiryhmissä ja terapiassa, olen yhteydessä muihin ihmisiin, harrastan liikuntaa, syön terveellisesti sekä panostan uneen ja lepoon.
Oikealla tiellä oleminen ei aina näytä ulospäin hienolta, hallitulta tai siistiltä. Silti eteenpäin suuntaavaa liikettä tapahtuu – askel kerrallaan.
