Kuinka reagoin stressiin eri tavalla kuin ennen?
Stressin kokemus on yksi suurimmista haitallisen toiminnan triggereistä. Laajassa mielessä stressi tarkoittaa mitä tahansa kehon tai mielen epätasapainoa. Tässä puhun stressin suppeammasta merkityksestä, eli siitä, että koet kuormitusta, mikä ylittää sen hetkisen toimintakykysi. Puhun siitä, että tekemisen läpäisee kiireen tuntu, asioiden selvittämisen ja hoitamisen jopa pakkomielteinen tarve. Fiksaaja meissä.
Toipumisen tiellä itselleni on tullut tavaksi katsoa taaksepäin varsinkin silloin, kun kerron itselleni tarinaa, että muutosmatkani on jumissa. Että en etene. Että en muutu. Sen tutkiskelu, miten toimin ennen versus miten toimin nyt, palauttaa itselleni uskoa siihen, että muutosta – ja siten toipumista – tapahtuu.
Kysymykseni itselleni kuului tänään: ”Kuinka reagoit stressiin eri tavalla kuin ennen?”
Minulle tuli mieleen heti kaksi eri juttua.
Aiemmin, kun koin stressiä, aloin automaattisesti puskemaan kovemmin ja kovemmin. Tämä vei minut kehään, jossa koin taas puskemisen seurauksena enemmän stressiä ja puskin kovemmin. En osannut kuunnella oman kehon ja mielen merkkejä siitä, että nyt pitää ottaa aikalisä. Hermostollisesti tämä tarkoitti sitä, että olin alavireessä, mutta mieleni kävi ylikierroksilla. Aivan kuin minulla olisi ollut kaasu ja käsijarru päällä yhtä aikaa.
Toinen tapani reagoida stressiin oli kiukku. Olin suoraan sanottuna monesti opettajan työssäni kuin persauksiin ammuttu karhu, koska en kestänyt tunnetta siitä, että asiat vyöryvät päälle ja että ne eivät enää ole minulla millään tavalla hallinnassa. Joku ihan pieni mitätön asia saattoi katkaista kamelin selän. Välillä ärisin oppilaille ja kollegoille, mutta useimmiten kiukku kääntyi sisäänpäin itseni sättimiseksi. Se oli ihan helvetin raskasta.
Tänä päivänä, kun huomaan stressin alkavan ottaa minusta ylivallan, pysähdyn. Ensimmäisenä mietin, onko oikeasti nyt kysymys stressistä vai onko tämä jotain minun mieleni tuottamaa tarinaa. Seuraava vaihe on se, että mietin, mitä voin jättää pois. Konkreettisesti tyhjennän kalenteriani.
Tämän lisäksi luon sellaisia olosuhteita, joissa on vähemmän stressiä. Meditoin joka aamu vähintään 20 minuuttia. Annan itselleni tarpeeksi palautumisaikaa työtehtävien välillä. En suostu enää tuntemaan syyllisyyttä tai puolustelemaan kellekään sitä, että minulla on päivässä tyhjiä tunteja.
Kun alan kuormittua, jätän pois äänikirjat ja podcastit korvanapeista. Huolehdin perusasiat kuntoon, eli unen, ravinnon ja liikunnan.
Pyydän apua. Pyydän halauksia mieheltäni. Haluan olla itselleni mahdollisimman lempeä sisäisessä puheessani.
Välillä huomaan reagoivani vanhalla tavalla, mutta – kiitos alati lisääntyvän itsetuntemuksen – tiedostaessani sen, voin toimia toisin. Voin olla armollinen itselleni. Ja pyytää anteeksi, jos purin kiukkuani muihin.
Entä sinä. Kuinka reagoit stressiin eri tavalla kuin ennen?
